Hyvä paha kritiikki ja taiteilijana kehittyminen

Olen pohtinut viime aikoina kritiikin merkitystä omalla taidepolullani. Tarvitsenko kritiikkiä? Jos tarvitsen, niin millaista on hyvä ja huono kritiikki? Keneltä hakisin kritiikkiä, jos sitä haluan? Miten kritiikkiä tulisi antaa ja saada?

Kiitoksilla rangaistu - kritiikin sudenkuoppa

Kritiikillä on kahdet kasvot, positiiviset ja negatiiviset, oli kritiikki sitten ulkoa tai sisältäni tulevaa. Molemmissa kritiikin muodoissa on vaaransa ja mahdollisuutensa. Taide on lähtökohtaisesti tekijälleen niin henkilökohtaista, että kritiikin kanssa liikutaan hetteisellä suolla. Se voi upottaa, nostaa, kohottaa, kontrolloida, rangaista moitteilla tai kiitoksilla. Kiitoksillakin on näet kääntöpuolensa (Ks. Kohn, 2018). Itseluottamuksen puuttuessa tekijä saattaa ruveta luotaamaan auktoriteetteihin ja elämään toisia miellyttääkseen. Vaarana on jähmettyä sille tolpalle, jossa hän kokee tulevansa hyväksytyksi ja palkituksi. Palkittu tyylistä voi tulla kaava, jota alkaa toistuvasti noudattaa. Se johtaa itseplagiointiin ja ajaa taiteilijan umpikujaan. Taitamaton kritiikki tuhoaa! Jos niin onnellisesti käy, että kriitikko sattuu olemaan taitava pedagogi, ulkoinen kritiikki voi auttaa näkemään, mihin suuntaan kannattaa jatkaa kulkuaan pysähtymättä kuitenkaan paikalleen.

Terve itsekritiikki - mitä se on?

Haastan ajatteluani jatkuvasti, koska en halua sysätä vastuuta kenenkään toisen niskoille. Kipuilu keskeneräisen työn tuomien haasteiden kanssa vie minut, milloin syvään kuiluun, milloin vuoren harjanteelle. Ilman tätä ylös-alas-kokemusta en olisi ottanut yhtäkään omaa askelta taidepolullani. Minun on pystyttävä kehittymään itseni tähden, opittava katsomaan töitäni lempein, mutta kriittisin silmin sydämeni äänen ja taiteen prinsiippien valossa. Kysyn työtä viimeistellessä, onko työ symmetriassa itseni kanssa? Tämä tekee työskentelystä mielenkiintoista.

Harrastan klassikkomaalareiden töiden tarkastelua oppiakseni heiltä. Minua kiinnostaa se, mihin silmäni tarttuu, liikkuuko katseeni läpi työn, miksi jokin työ miellyttää enemmän kuin toinen. Etsin itseltäni spontaaneja vastauksia kysymyksiini, jotka kertovat minulle olennaisen, miksi työ on kiinnostava. Hyvin harvoin vastaukseni on esimerkiksi pelkkä väri, niin väri-ihminen kuin olenkin. Olen havainnut, että valööreillä on enemmän merkitystä kuin väreillä itsessään. Silmä tarttuu kontrasteihin. Erään vanhan sanonnan mukaan valööri on työhevonen, mutta väri saa siitä kunnian. Olen havainnut, että kiinnostavassa työssä on myös riittävästi, mutta ei liikaa erilaisuutta muun muassa muotojen suhteen. Oivallukset siirtyvät vähitellen omiin töihin ja ryhdyn kiinnittämään enemmän huomiota näihin seikkoihin.

Kritiikistä kyselevään dialogiin

Tökeröllä ja jopa palkitsevalla kritiikillä on seurauksensa kuten edellä olen kuvannut. Kysyt ehkä, mitä sitten niiden sijaan? Ehdotan sokraattista dialogia, joka on klassinen, kyselevä menetelmä kahden keskustelijan välillä. Ajatuksena on, että kysymysten ja annettujen vastausten kautta kyselijä voi auttaa kohdettaan synnyttämään vastaukset sisältään ja näin opettaa häntä näkemään ja havaitsemaan. Taide on ennen muuta näkemistä. - Menetelmää kutsutaan myös kätilöintimenetelmäksi, koska Sokrateen mukaan tietämys on piilevänä meissä jokaisessa. Taitava kriitikko opettaa taiteilijaa ajattelemaan itse. Voisivatko kritiikkitilaisuudet rakentua Sokrateen ajatusten pohjalle ja rakentua mestarin ja oppipojan väliseksi vuorovaikutussuhteeksi?

Viite: Kohn, A. 2018. Punished by rewards. Boston: Houghton Mifflin

– Outi Hägg, 3.2.2023